I guess this is my blog's funeral...

Varmasti monet lukijat ovat huomioineet postaustahdin hiljentyneen aika rajusti. Tuntuu siltä, että elämä täällä Wellyssä on jo niin normaalia ettei siitä oikeen keksi ihmeempää kirjoitettavaa? Itse oon aina vähän kauhistellut "Heräsin sitten kävin kahvilla sitten hain tytön koulusta sitten söin oli kiva päivä jeejee" -kirjoituksia ja tällä hetkellä oon liian laiska keksiäkseni mitään luovempaa kirjoitettavaa.

Kirjoitankin ilmoittaakseni että kiitos ja kumarrus kaikille teille jotka olette mun touhuja jaksaneet seurata! Ansaitsette ns. virallisen tiedon siitä, että ei kannata odottaa uusia kirjoituksia tähän blogiin koska niiden ilmestyminen olisi pienimuotoinen ihme. 

Kävi juuri kuten ennustinkin tätä blogia aloittaessa: Vaikka kirjoittaminen on aina ollut mulle mieluisaa puuhaa, postausten säännöllisyys ei koskaan ole ollut sieltä parhaasta päästä.

Ei sitä koskaan tiedä vaikka tänne vielä ilmestyisikin jotain kuvia tai muita reissutarinoita. 

Vaikka olenkin 90% varma siitä, ettei tänne enää mitään ilmesty. Hah.

Mutta mitä sitten seuraavaksi?

Suomeen saavun tosiaan ensimmäinen päivä kesäkuuta, juuri sopivasti 'kesän' alkaessa! Paree olla ruisleivät ja salmarit kainalossa valmiina ottamaan mut vastaan.

Au pair -eloa mulla on jäljellä enää 2 viikkoa! Hullua. Päivää ennen synttäreitäni lähden täältä huushollista evakkoon ja asustelen Wellyssä siellä sun täällä noin viikon ennen kuin lähetään Juditin kanssa reissaamaan maagista Etelä-Saarta, jossa tuli vierailtua jo viime viikonloppuna.

22. Huhtikuuta on aika sanoa lopulliset hyvästit Uudelle-Seelannille ja lentää Brisbaneen ausseihin! Rukoilkaa mun puolesta etten törmää siellä kaikkein pelottavimpiin hämiksiin ja haihin.

Kun aussien budjetti alkaa kuumottelemaan lennän Aasian puolelle ja reissaan vielä Malesiassa, Singaporessa ja Bangkokissa ennen paluuta Suomeen. Jää nähtäväksi pääsenkö koskaan kotia jos kerran Norwegian uhkailee lakoilla...

Tuossa noin pähkinänkuoressa seuraavien kuukausien plänit, yritän parhaani mukaan päivitellä asioista Facebookiin ja Instagramiin niin mun sijainnista voi saada jotain vihiä.

Tällaiset maisemat viime viikolla Abel Tasman  -kansallispuistossa! 

Mitä tästä hommasta sitten jäi käteen? Paljon olen oppinut omasta itsestäni vaikkei tulevaisuuden suunnitelmat vielä olekkaan oikein valoittuneet. Halu matkustamista kohtaan on kuitenkin vain kasvanut. Ja tietenkin erilaisia ystäviä ja kokemuksia on myös tullut haalittua valtavasti.

Voin rehellisesti sanoa, ettei au pair -elämä todellakaan ole se mun juttuni vaikka lapsista pidänkin. En kuitenkaan kadu päätöstäni lähteä, vaan päinvastoin olen onnellinen kun uskalsin kokeilla jotain uutta ja opinpahan jotain itsestäni. Loppujen lopuksi suosittelisin auppariutta sitä haluaville, mutta varoitan kuitenkin, ettei kaikki välttämättä ole ihan sitä mitä sen kuvittelisi/haluaisi olevan. 

Jos voisin palata takaisin ajassa, niin olisin ehkä valinnut itselleni perheen jossa olisi ollut nuorempia lapsia ja ehkä enemmän kuin vain yksi lapsi. Miksi? Taaperoita on mielestäni mukavampi käsitellä kuin itseppäisiä kahdeksanvuotiaita ja sisarukset pystyvät purkamaan energiaansa toisiinsa sen sijaan että olet yksinäisen lapsen ainoa viihdyttäjä.

Rohkaisen kaikkia hakemaan myös yksinhuoltajaperheisiin au pairiksi. Oma kokemukseni yksinhuoltajaisän kanssa oli kaikin puolin täydellinen, enkä kertaakaan haikaillut kolmatta aikuista taloon. Tuntuu muutenkin siltä, että kodinhoito ja muut askareet olivat vähän helpompia hoitaa kun ei ollut ns naista talossa vahtimassa jokaista liikettä! 

Kiitos vielä kerran kaikille blogia seuranneille ja anteeksi että tämä homma vähän lässähti tässä lopussa.  Don't say I didn't warn you. 

Suomessa nähdään!