How it really is to be an au pair

Hirveesti tekisi mieli postata viime viikonlopun roadtripistä, mutta koska saan kaverin kameran kuvat vasta ensi viikolla saatte odottaa vielä hetken! Tietysti omakin kamera on täpötäynnä kuvia, mutta kerrankin olisi mahdollisuus postata kuvia joissa myös itse saatan olla kohteena. Kärsivällisyyttä!

Skypetettyäni mutsin kanssa eräänä kauniina päivänä hän huomautti, että multa tulee aika paljon negatiivista palautetta itse au pairina olosta. Aloin kelamaan, että pakko au pairina olossa on jotain hyvääkin olla, ja koska kyseessä on au pair –blogi, kai siihen itse aupparina olemiselle pitää yksi postaus omistaa.

Mun blogini perusteella saa helposti kuvan siitä, että vietän aikani baanalla bilettäen ja jillaillen ja kaikki on joka minuutti aivan ihanaa. Au pairina olo on kuitenkin työtä joten musta on aika ymmärrettävää, etten pidä työn parissa koettuja hetkiä niin hohdokkaina, että ne aina täällä jakaisin.

Au pairina olemisessa kaikkein kamalinta on varmaankin se, kuinka joutuu asumaan ja elämään työpaikallaan. Vaikka nauttisitkin vapaa-ajasta, (ja kuten mun tapauksessa, host perheesi on mahtava!) kotona kyhjöttäminen tuntuu todella kahlitsevalta. Vapaa-aika tavallaan menettää merkityksensä kun tyttö, jota joudut työksesi kaitsemaan päivittäin, vaatii sulta silloinkin huomiota. Simon on maailman ymmärtäväisin host ikinä ja antaa mulle aina tilaa, kun huomaa että mun suomalaiset (en ole vihainen tai väsynyt mutta haluan vain olla hetken yksin) luonteenpiirteeni ovat pinnalla. Silti tuntuu joskus pahalta, kun itse kököttää sängyn pohjalla koneen ääressä kun hostit selvästi viettäisi mielellään aikaa munkin kanssa.

Mt Kaukau, Wellingtonin korkein kohta. Mukava pohjetreeni tulee vedettyä kun tonne kapuaa.

Myöskään rahallisesti homma ei ole kovinkaan palkitsevaa: Oman palkkani kulutan helposti saman viikon aikana ihan perustarpeiden täyttöön. Mun unelma oisi lähteä matkustelemaan tän keissin jälkeen, mutta jos rahaa ei löydy niin siinähän sitten matkustan... Maitojunalla takaisin Suomeen.

Omat perheenjäseneni siellä Suomessa komppaavat varmasti mielellään myös väitettä, etten mä ole koskaan ollut mikään kodinhengetär. Täällä siihenkin rooliin on kuitenkin joutunut astumaan, kun varsinkin tässä perheessä siivoaminen on vähän niin ja näin. Imuroimista oon aina verrannut yhtä kivaksi hommaksi kuin hammaslääkärillä käynti, mutta kuka helvetti voi asua kokolattiamattoisessa talossa imuroimatta edes viikottain? Tottakai mulle maksetaan kodin ylläpidosta ja satunnaisesta kokkailusta, mutta kun molemmat asiat ovat mulle luonnostaan melko ikäviä niin fiilis ei aina ole korkeimmillaan. Ottaen huomioon vielä sen, että useimmiten olen tässä huushollissa ainoa, joka mitään tekee talon siisteyden ylläpitämiseksi. Paljon olen oppinut arvostamaan omaa mutsia, joka meillä on pääosin aina kaiken hoitanut meidän muiden nenän eteen. Puss och kram Mamma <3

Ja sitten itse ykköshomma eli lastenhoito. Tästä aiheesta voisin kirjoittaa jo romaanin, niin vähän aikaa kuin täällä olen ollutkin. Kaikki lasten parissa työskennelleet tietävät kuinka rankasta hommasta on kysymys. Vastuu lapsista on aina sinulla. Lasten mielialat, varsinkin oman hoitolapseni, myös tunnetusti ailahtelevat pelottavan vikkelään ja aina ei hermot kestä. Ennen tänne tuloani kuvittelin olevani todella luonnollinen lasten kanssa plus olen aina pitänyt lasten kanssa puuhastelusta. Ero suomalaisten ja kiwilasten välillä on kuitenkin järkyttävän suuri, enkä itse ainakaan tullut yhtään ajatelleeksi sitä ennen lähtöäni. Monet aupparit täällä ovat kanssa sitä mieltä, että Uudessa Seelannissa lapset saavat vipeltää vapaana ja kasvatus on toooodella löysää. Täällä lasten ei tarvitse ottaa mitään vastuuta itsestään ja vanhemmatkin kidit ovat 100% riippuvaisia aikuisista. 

Epäonnistunut panorama, älkää tuomitko.

Suurin pointtini kaikille au pairiksi halajaville onkin siis muistutus siitä, että maailmaan mahtuu paljon erilaisia kulttuureja, ja ihan sama kuinka lyhyen matkan päähän Suomesta päädyt, lapset tulevat olemaan kulttuurinsa jäseniä ja siksi erilaisia kuin mihin olet tottunut. Itse kuvittelin rakastavani lapsia ennen tänne tuloa, mutta nyt olen valaistunut sen verran että tuskin haluan ainakaan ammattia niiden parissa. Vieraiden lasten hoito varsinkin alussa on tosi rankkaa, eikä se aina täysin helpotu ajankaan myötä. Väsymyksen painaessa parkuvien lasten käsittely tai nenäkkyys voi ajaa vahvimmankin sielun hulluksi.

Älkää kuitenkaan säikähtäkö mun kertomuksia, en mä täällä missään kiirastulessa vietä kaikkia työhetkiäni. Au pairina oloon liittyy niin paljon myös hyviäkin puolia. Yksi parhaista asioista on varmasti uusiin ihmisiin ja kulttuureihin tutustuminen. Ja hei ihan oikeasti, mä saan asua täällä ilmaiseksi toisten ihmisten nurkissa ja syödä niitten jääkaapin tyhjäksi?  Kulut ovat minimaaliset, kun ajattelee että asuu vieraassa maassa ilman suurempia tuloja.

Ja oi se onnistumisen tunne kun hostkid tekee oikein sen yhden asian, josta hälle marmatat joka ikinen päivä. Itselläni meinasi silmä kostua, kun ensimmäisen kerran Isabella siivosi omat jälkensä keittiössä, niin hieno hetki se mulle oli. Ja osaahan lapset aina joskus olla todella aitoja ja sulosia. Ei aina, mutta joskus. Au pairina voi myös ihan oikeasti kokea itsensä tärkeäksi, kuten mä. Yksinhuoltaja kiireisen ja stressaavan työnsä ohella ei aina ehdi tarkistaa lapsensa läksyjä tai luututa keittiön lattiaa. Pelkästään se, että vien Isabellan aamuisin kouluun auttaa silminnähtävästi tätä perhettä. Ja ainoalle lapselle on ihanaa, kun on melkein isosisko... Vaikka tämä olisikin aika komenteleva. Yhtenä iltana Simon oli laittamassa Isaa nukkumaan kun Isa kysyi ”Voisko sittenkin Tessa laittaa mut sänkyyn?” Sillä hetkellä ymmärsin, kuinka tärkeä tässä perheessä oikeasti olenkaan, ja se oli yksi kohokohtiani au pairin urallani tähän mennessä.

Tietenkin riippuu pääosin host perheestä, kuinka mukavaksi oman työnsä kokee. Tässä esitetyt näkemykset eivät ole mitään absoluuttisia totuuksia, onhan jokainen au pair oma uniikki yksilönsä. Tarkoitus ei ole pelotella au pairiudesta haaveilevia vaan antaa vain neuvoja, joita on kokemuksen myötä kertynyt. Vieraaseen maahan muutto tuo aina mukanaan yllätyksiä, viis siitä kuinka hyvin kuvittelet varautuneesi. Omassa kaveripiirissäni ei ole montaakaan, jotka olisivat suorittaneet aikansa au pairina loppuun asti alkuperäisen suunnitelman mukaan, mutta keskeyttämistä ei saa verrata epäonnistumiseen. Au pairin homma ei missään nimessä ole helppo, eikä se myöskään todellakaan sovellu kaikille. Tunnen vain muutaman, jotka oikeasti nauttivat au pairin työstä täällä. Aikeenani on olla täällä sovittu aika loppuun, mutta näyttää todella epätodennäköiseltä, että hakisin toistamiseen au pairiksi.

Onkin itsestäänselvää että au pair –jakson aikana tulee oppimaan valtavasti elämästä ja pääsee oikeasti aikuistumaan. Varsinkin jos au pairiksi lähtee ennen kuin on koskaan asunut omillaan, oppii ymmärtämään kuinka paljon oikeasti vaaditaan talouden pyörittämiseen. Tämä duuni on välillä itkua ja parkua, mutta kyllä siitä saa myös paljon irti jos oikeasti yrittää, ja harva jälkeenpäin  katuu sitä että lähti au pairiksi... Loppui leikki sitten hyviin tai huonoihin kuvioihin. Itse en tätä uudestaan tekisi, mutta en myöskään haluaisi olla kokematta tätä.

PS Tuntui kuin olisi esseetä kirjottanut, sen verran pituutta tälle tekstille tuli. Raikuvat aploodit Sinulle, joka tämän jaksoit loppuun asti lukea!

PPS Kirjoitin tän loppuun keskellä yötä, joten syvimmät pahoitteluni jos kaikki pilkut eivät ole oikeilla paikoillaan. Antakaa anteeksi Vaskiksen äikänmaikat!