People here are awesome

5 päivää oon täällä Wellingtonissa pyörinyt. Kuulostaa vähältä mutta tuntuu siltä kuin oisin ollut täällä jo viikkoja. Hostini kanssa tullaan aivan erinomaisesti toimeen ja läppä lentää sinne sun tänne.

Hoitolapseni on kuitenkin hiiiieman hankalampi tapaus kuin mitä kuvittelin... Vaikka monet aikaisemmista perheen au paireista hienovaraisesti vihjailivat kyseisen tytön vahvasta luonteesta, niin silti tämä homma on kyllä välillä ihan tajuttoman rankkaa. Täällä 7-vuotiaat eivät todellakaan ole samalla kehitystasolla kuin suomalaiset ikätoverinsa. Itkukohtauksia ilmenee pienimmistäkin asioista ja Isabella heittäytyy usein käsittämättömän lapselliseksi. Esimerkiksi syödessämme musta tuntuu siltä, että suomalaiset 3-vuotiaat omaavat paremman ruokailuetiketin kuin tämä neitokainen... Käytöstavoista hänellä ei muutenkaan ole mitään tietoa, mikä ajaa mut aivan mielipuoleksi. Tietenkin olin tietoinen siitä ettei lastenhoito aina ole sitä suurinta herkkua, mutta tämän muksun kanssa on vaikea käydä edes tavallista keskustelua ilman että hän vetää herneet nenään jostakin. Toivotaan että tämä olisi vain ohimenevä vaihe ja jatkuva kiukuttelu ja komentelu ovat vain alkuaikojen rajojen koettelua.

Elämä lastenhoidon ulkopuolella on kuitenkin sujunut fantastisesti. Autolla ajaminen sujuu ongelmitta, uusia ihmisiä tapaa päivittäin ja aurinko on jopa näyttäytynyt muutamana päivänä. Tänään tapasin kaksi saksalaista au pairia ja huomenna näen myöskin tänne juuri muuttaneen ranskalaisen, johon tutustuin Instagramissa!  Menemme checkaamaan yhden Wellingtonin tunnetuimmista mestoista, kansallismuseo Te Papan.

Rahankäyttö ei täällä vielä ole muodostunut ongelmaksi, sillä vaikka vietän paljon aikaa kaupoilla ja kahviloissa, esimerkiksi vaatteiden hinnat ovat aivan naurettavat Suomeen verrattuna. Toissapäivänä onnistuin ostamaan itselleni neuleen ja housut 20 eurolla?! Eikä nyt ole kyseessä mikään Primark-laatu vaan ihan kunnon tavara. Vaikken välttämättä olekaan mikään maailman innokkain shoppaaja, kaupat täällä ovat sellaisia mistä Euroopassa ei luultavasti olla kuultukaan, joten niitä myös minä jaksan kierrellä hetken aikaa into piukeana.

Näkymät kotoa

Parasta tähän mennessä ovat kuitenkin ylivoimaisesti olleet ihmiset. Eri kansallisuudet tulevat täällä mainiosti toimeen ilman minkäännäköisiä jännitteitä ja kaikki vain ovat käsittämättömän chillejä. Vein Isabellan tänään puistoon leikkimään muiden muksujen kanssa ja päädyin juttelemaan todella syvällisiä paikallisen rouvan kanssa, joka oli puistossa lapsenlapsensa seurana. Heidän lähtiessään hän ojensi mulle ihan muina miehinä lappusen jossa oli hänen numeronsa ja tokaisi ”Hei olit tosi mukavaa juttuseuraa, piipahtakaa kahville joku päivä!”

Samaisessa puistossa hetkeä myöhemmin olin aivan kuulevinani kuin joku olisi puhunut eestiä, mutta fiksuna ajattelin sen olevan vain todella omituinen aksentti. Viisi minuuttia myöhemmin 5-vuotias tyttö tulee rupattelemaan niitä näitä ja tämän 2-vuotias pikkusisko lyllertää perässä. Heti kun lasten äiti näyttäytyy, niin sulavasti tokaisen hänelle ”Sun on pakko olla virolainen!” Ja näin onnistuin löytämään, maailman toisella puolella, Tallinkilla työskennelleen virolaisen joka osoittautui lapsineen sairaan mukaviksi. Lähtiessäni käteen lätkäistiin taas numero ja lupaus mahdollisista ekstrahommista lastenhoidon parissa.

Varokaa vanhuksia! Nauroin ihan älyttömästi tälle kyltille

Täällä kaikki sosiaalisuuteen liittyvät hommat vaan rullaavat niin mutkattomasti ja kaikki elävät vaivattomasti ’Nyt mennään eikä meinata!’ –asenteella. Paljon olen tietenkin törmännyt myös hämmentäviin ja joskus jopa hieman negatiivisiin eroavaisuuksiin Uuden Seelannin ja Suomen välillä, mutta niistä lisää joskus tulevaisuudessa!